Mä huomaan, että olen tässä pikkuhiljaa ajautunut siihen, että olen negatiivisempi ihminen kuin ennen. Mulla ei siis ole mitenkään sen erilaisempi fiilis kuin ennen, ihan jees olo, mutta mä huomaan vain, että ajattelen negatiivisesti. Tää mun negatiivisuus kohdistuu erityisesti parisuhdeasioihin, sillä mä en pysty millään tapaa kuvittelemaan itseäni onnelliseen suhteeseen. Tai otetaan toi koko onnellinen sana myöskin pois, sillä en yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan itseäni edes suhteeseen. Mihin mun mielikuvitus on kadonnut! Missä ne mun lapsuudenunelmat siitä, että prinssi rohkea saapuu jonain päivänä oveni taakse ja sitten mä rakastun tulisesti siihen mieheen ja se on sitten happily ever and after. Mä osaan juuri ja juuri kuvitella itseni treffeille, mutta treffeille en osaa kuvitella jatkoja - ehkä pari seksikertaa korkeintaan.

Mä tahdon selvittää mistä tää mun kyynisyys johtuu, sillä eihän mulla pitäisi olla alkuunkaan syytä kyynisyyteen. Mähän olen nätti tyttö ja näteillä tytöillähän on aina seuraa? Mulla on kuitenkin koko aika se tunne, että mä en riitä. Mä tunnen etten riitä koskaan ja etten ole koskaan tarpeeksi hyvä. Musta tuntuu ihan aina, että muut on sata kertaa parempia kuin mä - henkisesti siis. Jos taas ulkoisesti puhutaan, niin tunnen itseni monesti keskivertoa jopa kauniimmaksi. Ja mulla on edelleen hyvä, urheilullinen vartalo. Musta tuntuu kuitenkin jatkuvasti siltä, että mun pitäisi olla henkisesti koko aika enemmän, mun pitäis olla vahvempi luonne. Mä olen omaan olooni erittäin tyytyväinen ihan näin ja omaan luonteeseeni, olenhan yltiöpositiivinen muilla elämän osa-alueilla, mutta ajattelen ettei kaltaiseni koskaan voi pariutua. Tai siis sikäli, että se on jo ihan täysi mahdottomuus, että kukaan tahtoisi olla kaltaiseni ihmisen seurustelukumppanina. Ja nimenomaan mun luonteessa nyt mättää se, että mä ensinnäkin katson lähestulkoon kaikkea sormien lävitse, en vaadi paljoakaan toiselta eli suomeksi sanottuna annan toisen hyvinkin helposti vaikuttaa minuun ja jopa pompotella minua. En osaa myöskään suuttua sillä tavalla tulisesti kuten mun varmaan kuuluisi. Ja olla siten se tulinen rakastaja ja tyttöystävä samassa. Tai no osaan mä suuttua, mutta en tarpeeksi vakuuttavasti, sillä annan periksi kaikesta jos vain tykkään toisesta. Tai no...nyt kun taas mietin hetken kirjoittamaani, niin mähän olin se, joka pisti viime suhteen poikki? Mä olin se, joka vaati vastauksia kaikkeen. Mä olin se, joka kilahti. Mä olin se, joka sanoi hyvää yötä, kun toinen tahtoi tulla luokseni aamulla kello viisi. Kyllä mä osaan, jos tahdon, mä tiedän sen - mun täytyy vain opetella enemmän tuomaan tahtoni julki ja toteuttaa se.

Mutta jatkan nyt vielä tästä mun negatiivisuudestani. Olen miettinyt sitäkin, että tahdonko lapsia ja olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä mä voisin yhden lapsen haluta, mutta kasvattaisin sen myös yksinäni. Toki tahtoisin miehen, mutta en vain osaa kuvitella ketään rinnalleni. Osaisinko mä edes olla yhdessä kenenkään kanssa? Tuntuisiko musta siltä, että mä tukehdun? Mä tarvitsen älyttömästi omaa tilaa ja aikaa, joten millainen mies sitten edes sopisi mulle? Mutta ainiin, miksi mietin mitään millainen mies sopisi minulle, sillä enhän mä uskonut parisuhteeseen omalla kohdallani. Jotenkin mun ajatuksenjuoksu on ollut taas viime aikoina sellaista, että ajattelen, että kaikki se hyvä tapahtuu muille. Muut rakastuvat, löytävät ihanat miehet rinnalleen, muuttavat yhteen, suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, tekevät yhdessä reissuja kaikkialle, söpöilevät yhdessä, hankkivat koiran/auton/asuntolainan jnejne. Mä olen iloinen heidän puolestaan ja toki tahtoisin sellaista itsellenikin, mutta en vain ymmärrä miksi en pysty millään tapaa kuvittelemaan mitään noista kohdalleni. En yhtäkään kohtaa. Ja jotenkin mä hyväksyn sen, vaikka samalla en hyväksykkään. Ainakin mä näytän kaikille etten mä tarvitse ketään ja että mulla on hyvä näin. Vaikka samalla syvällä sisimmissäni tiedän, että se on just kaikkea sitä mitä mä tahdon. Jotenkin tuntuu, että mulla on elämässä tietynlainen sivustaseuraajan rooli kaikessa. Mä vain katselen kaikkea. Mä nautin kyllä maisemista, mutta mä vain katselen. Jotenkin jopa säälin itseäni tietyllä tapaa. Mitä järkeä on elämässä vain olla ja katsella? Lopulta sitä aina tahtoisi jakaa sen elämänsä jonkun kanssa.

Se mitä osaan kuvitella niin on yllätys, yllätys seksin harrastaminen. Tietenkin mä saan seksiä jos tahdon, mutta tällä hetkellä olen niin turtana henkisesti etten tahdo ketään lähelleni. Enkä halua, että kukaan miespuolinen koskee muhun. Sen takia en jaksa edes tapailla ketään, koska jotenkin tuntuu ettei se kuitenkaan johda mihinkään ja sama kaava toistuu: Treffaillaan, harrastetaan seksiä jokunen kerta ja siihen se loppuu. Aikaa kului korkeintaan sellainen kolme kuukautta. Elämä koostuu siis vain hassuista kuukausista eri ihmisten kanssa, ei mitään pysyvää. Mä alan jopa ihailla omaa äitiäni. Kuinka se pystyy siihen? Miten äitini on onnistunut noinkin pitkiin parisuhteisiin? Kaksi pitkää parisuhdetta on lähes viisikymppiselle todella vähän. Mikäköhän mun luku tulee olemaan? Kaksisataa parisuhdetta? Mä en tahdo sitä, enkä halua, että asiat menevät siihen. Haluaisin kuitenkin nauttia elämästä ja noh, seksikin on yksi elämän nautinnonlähteistä ja ilman sitäkin eläminen vuositolkulla sitä oikeaa odotellessa kuulostaa aika järkyttävältä. Mutta mistä mä saan uskoni itseeni ja parisuhteisiin? Olen ehkä jopa epätoivoisempi kuin epätoivoinen seuranmetsästäjä. Tai siis sillä tavalla, että mä en edes usko löytäväni mitään, mutta jatkuvasti haku päällä oleva henkilö uskoo. Mä olen sitten vajonnut kait aika alas ja mä haluan ylös täältä. Mä tahdon kokea parisuhteen. Mä tahdon olla kuin muut. Mä tahdon puhua "me" itseni sijaan. Tahdon kertoa viikonloppusuunnitelmistani kumppanini kanssa. Mä haluan sanoa "me"

Työpaikallani on muuten erittäin mielenkiintoinen mies. Hän kulkee jatkuvasti toimipisteeni ohitse, vaikka ei todellakaan tarvitsisi. Hän aina tulee juttelemaan minulle. Hän tuijottaa minua... Olen kuitenkin edelleen kyyninen, sillä tiedän satavarmasti, että se mies näkee mussa vain näin karskisti sanottuna hyvännäköisen/pantavan/seksikkään naisen, ei tyttöystävää. Joku muu on tyttöystävä.

Mutta nyt. Mistä löydän positiivisuuden ja uskon itseeni myös tyttöystävänä? Miten oppisin kuvittelemaan asioita mitä en ole koskaan kokenut? Katsomalla lisää lastenelokuvia missä kaikissa rakkaustarinat perustuu siihen, että nainen on vain ja odottaa Prinssinsä saapumista? Vaikka en mä kärsi tästä kyynisyydestäni parisuhdeasioihin, mutta kärsin kuitenkin sillä tavalla, että tiedän, että mä missaan elämästä jotain hienoa, kun en koe mitään niinkin hienoa kuin rakkaus.