Mulla on oma koti - vihdoin. Mä asun omillani. Mä rakastan tätä.

Mulla on kuitenkin ollut viime aikoina melkoista opettelemista itseni kanssa. Ihan jo lähtien siitä, että en oikein aina muista kunnioittaa itseäni yhtä paljon kuin minun pitäisi. Ja se taas luo aikamoisia ristiriitoja sisälleni. En mä oikeastaan ole konkreettisesti tehnyt mitään kovinkaan sen kummempaa, mutta joskus vain unohdan arvoni ja se oikeesti tekee hallaa mun sydämelle. Se tekee musta jotenkin kylmän ja kyynisen tietyllä tapaa, varsinkin mitä tulee ihmissuhteisiini. Tavallaan joskus jopa vihaan itseäni hyvinkin paljon, koska mä oon niin heikkona siihen yhteen ihmiseen - Miksi juuri siihen ihmiseen? Tätä mä kysyn joka ikinen päivä itseltäni. Tai oikeastaan mä oon ollut heikkona siihen, että se on ihminen, joka on sanonu mulle just kaiken sen minkä mä tahdon kuulla. Mä tunnen olevani näkyvä, mä tunnen olevani haluttu - Mä vaan tunnen elämän elämisen arvoseks, kun joku muu kertoo mulle kuinka upea mä olen. Ja mä tiedän ihan hyvin järjellä ajateltuna, että se on vain yksinkertaisesti niin väärin. Ei mun pitäis antaa itselleni arvoa sen mukaan mitä joku toinen sattuu musta ajattelemaan - Tai varsinkin tää yksi ihminen. Jos se ei välitä musta(no ei se välitä), niin ei se tarkoita sitä etteikö mun pitäisi välittää ja rakastaa itseäni. Mä vaan satun niin liian monesti unohtamaan tän pienen ja erittäin tärkeän jutun.

Mun ongelma on suomeksi sanottuna se, että mä annan itselleni arvon miesten kautta. Mitä miehet tykkää musta, niin sen mukaan annan itselleni arvosanan - Ja tietenkin mustavalkoisesti ajateltuna olen joko täysi paska tai täysin loistotyttö!

Tässä joitain päiviä sitten tämä henkilö torjui minut ensimmäistä kertaa. Ei nyt suoranaisesti, mutta hän jätti vastaamatta aika oleelliseen kysymykseeni. Ei siinä nyt mitään kummallisempaa, mutta jotenkin taas tein vain sellaisen epäloogisen yhtälön tuon välille eli sen, että "NYT MÄ KUOLEN YKSINÄÄN, MÄ EN KOSKAAN SAA POIKAYSTÄVÄÄ, MÄ KUOLEN YKSIN, MÄ KUOLEN YKSIN, MÄ EN SAA KOSKAAN LAPSIA" - purnausketju. Aivan, mä todellakin itkin ja vollotin meikit levinneenä sitä, että miksi juuri minä, miksi mä jään yksin. Ja vain ja ainoastaan sen takia, koska tämä yksi ihminen antoi mulle epäsuoranaiset pakit. Okei, se oli kolaus mun itsetunnolle ja mun käsityksestä omasta haluttavuudesta ja viehättävyydestä, koska olen vain tottunut liiakseen jo siihen, että kyseinen ihminen pitää mua automaattisesti viehättävänä ja tahtoo mua. Mutta kuten todettu, se on vain yksi ihminen. Kyseessä ei ole sentään koko maailman mielipide! Ja oikeastaan mitä sitten vaikka olisi koko maailman mielipide? Pääasia, että pidän itseäni viehättävänä, haluttavana ja rakastettavana, koska mä olen just tota kaikkea ja vielä enemmänkin. Ihan mitä vaan mä tahdon ja haluan olla. Mun ihmisarvo ei ole todellakaan riippuvainen siitä mitä yksi ihminen sattuu ajattelemaan musta, vaikka kovastihan sitä toivoisi, että olisi enemmän sille haluamalleen, mutta ei se maailma siihen lopu. Elämä jatkuu ja maailmassa on niin paljon ihmisiä etten kerkeä tavata edes kaikkia - potentiaalisia ehdokkaita mun poikaystäväksi riittää siis varmasti!

Oikeastaan haluni saada poikaystävä on kuitenkin pahasti ristiriidassa toisen haluni kanssa. Tai kyse on oikeastaan teosta. Se, että arvioin itseni miesten kautta, niin siitä seuraakin se, että mä tahdon harrastaa seksiä miesten kanssa, jotka ei välitä musta yhtään. Kunhan saan vain olla sen pienen hetken valokeilassa. Ja miehillä tarkoitan tätä yhtä miestä. Ei se välitä musta, vaikka miten yrittäisin asetella sen sanoja ja tekoja. Se on vain seksiä.

Joka tapauksessa mun tekstini pointti on se, että mä nostan itsekunnioitukseni takaisin. Mun elämän suurin ongelma ja synti onkin ollut se etten ole arvostanut itseäni tarpeeksi. Mä en ole vaatinut parasta, vaikka mun pitäisi. Miksi mä kaipaan huonoa ihmissuhdetta elämääni? Mitä se antaa mulle kuin surua ja kyyneleitä? Mun on tehtävä säännöt jos tahtoo olla mun kanssa.