Mä voisin sanoa olevani tällä hetkellä onnellinen - hyvin onnellinen. Mulla oli tässä hieman aiemmin hetkiä, jolloin tuntui, että mistään ei tule mitään ja seinät kaatuvat päälle. Mä olin jossain ihmeellisessä mustassa aukossa enkä tiennyt mihin suuntaan olisi pitänyt kulkea tai pikemminkin en edes nähnyt kulkea eteeni. Musta kuitenkin tuntuu, että olen taas elossa ja vanha minäni on palannut - se onnellisempi minä. Toisaalta tuntuu myös, että elämästä tulee viikko viikolta vain helpompaa, kun huomaan, että nyt olen ollut lähemmäs kolme kuukautta jo virallisesti aivan yksin. Ja tää tuntuu hiton hyvältä! Mä voin tehdä ihan mitä mä tahdon ja milloin mä tahdon. Tää vaa tuntuu niin ihanalta! Oikeastaan koko elämä tuntuu jotenkin niin lupaavalta tällä hetkellä. Ja mä aion pitää tän.

 

Vaikka mä mietinkin pariutumisasioita hirveästi, niin tavallaan olen miettinyt sitäkin, että se mikä on suurin haaveeni on myös samalla suurin pelkoni? Mä nyt vain olen aina sattunut olemaan hyvin itsenäinen(joskus itsekäs) persoona. Mä olen parhaimmillani, kun teen asiat yksin. Mä viihdyn erittäin hyvin itseni kanssa ja se ei oo koskaan ollut ongelma. Tavallaan siis pelkään sitoutumista, koska en tahdo menettää tätä itsenäisyyttäni ja vapauden tunnettani. En nyt tarkoita, että suhteen pitäisi olla joku riippuvuussuhde, mutta tarkoitan sitä, että mä olen erittäin onnellinen, kun saan tehdä asioita ihan yksin. Mä en oo koskaan kokenut sitä tunnetta, että mulla olis oikeesti hyvä fiilis jonkun toisen kanssa, vaan mua alkaa ahdistamaan ja tahdon mielummin olla yksin ja tehdä asian yksin. Toisaalta loppujen lopuksi tässä on varmaan vain kysymys tottumattomuudesta ja siitä etten vain ole yksinkertaisesti tarpeeksi kokenut ihmissuhteissa. Mutta katoaako toi ahdistus koskaan? Mä en voisi kuvitellakkaan asuvani saman katon alla mahdollisen miesystäväni kanssa. En osaa kuvitella, että jakaisin niinkin paljon jonkun toisen ihmisen kanssa. Voiko jostaan tykätä niin paljon oikeasti, että tahtoo nähdä tämän joka ikinen päivä? Ehkä?

 

Juttelin parhaan ystäväni kanssa asiasta ja hän sanoi, että hänellä oli ihan samanlaiset ajatukset kuin minulla ennen kuin tapasi tämän puuttuvan puoliskonsa. Hän oli aina kuvitellut, että sitten kun tekee yksin sitä ja tätä ja tota, eikä todellakaan edes ajatellut ketään toista siihen kuvioon. Piti ainoastaan siirappisena lässytyksenä kaikkea romanttista parisuhdelöpinää. Niinhän mäkin teen. Mä kuvittelen, että sitten kun muutan yksin siihen omaan hienoon asuntooni, sitten kun yksin lähden ulkomaille, sitten kun yksin ostan sen koiran(by the way, rotu on bordeaundoggie), yksin sitä ja tätä! yksin, yksin, yksin! En edes jotenkin osaa kuvitella, että rinnallani kulkisi joku muu, sellainen josta mä pitäisin. En mä ole kyyninen tai mitään, mutta mä en vaantällä hetkellä osaa kuvitella sellaista tilannetta. Se on vain jotain niin kaukana olevaa mun todellisuudesta missä mä elän tällä hetkellä.

 

Ehkei musta ole vain sitoutumaan? Mä en oikeasti tiedä olenko mä edes sitoutumiskykyinen. En oikeasti tiedä osaanko ajatella me-muodossa, koska koko elämä on kulunut minäminäminä-muodossa - surullista, mutta totta. Musta on kyllä kiva tavata ihmisiä, mutta siis pitäisi olla aikuinen ja sitoutua? Mua pelottaa sellainen. Mutta kuten aiemmin olenkin jo kirjoittanut, niin se on kuitenkin se mitä mä eniten tahdon. Eikö ole kuitenkin jälleen hyvinkin ristiriitaista? Toisaalta omat pelot on joskus kohdattava, mutta mä en tiedä olenko mä vielä valmis siihen vai haluanko uppoutua yhtä syvemmälle tähän itsenäisyyteeni/itsekkyyteeni? Eilen salilla eräs komea mies tuli juttelemaan ja kyseli hieman siihen suntaan, että olisi kiva tavata muulloinkin. Silloin mä tiesin sen - mä en ole vielä valmis ihastumaan, mä en ole vielä valmis tunteideni vietäväksi. Mä olen tunneihminen ja sitten kun tunteet vievät, niin se on sitten menoa. Mutta kait mä jonain päivänä olen vielä kykenevä siihenkin? Kyllä, ehdottomasti! Ja kyllä mä tunnen sen koko sielulla ja kropalla kun olen valmis taas jälleen kohtaamaan tunteet ja läheisyyden ja kaiken sellaisen - tällä hetkellä en ole.

 

Mutta kuten aiemminkin sanottu, niin elämä yllättää ja mä olen kaikelle ihan avoin. En mä välttele mitään, mutta nyt vain muistan kuunnella kahdesti sisintäni ja miettiä tahdonko mä tätä tosissaan?