Käytiin porukoiden kanssa Helsingissä ihan vain huvikseen kiertelemässä. Jo menomatkalla kuitenkin huomasin, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Äiti ja sen mies oli selvästi riidellyt pahemman kerran. Koko matka Helsinkiin mentiinkin sitten ihan hiljaisina ja tuijotettiin vain eteenpäin. Hohhoi, millanen reissu tästäkin on tulossa?

Musta oli vaan todella inhottavaa katsoa sivusta, kun mulle tärkeät ihmiset vaan kiukuttelee toisilleen, tiuskii ja on muutenkin ihan räjähdysalttiina koko aika. Ja inhottavaa, että pikkuveljeni kärsii tuosta eniten. Mä kuitenkin olen itse tuossa se ulkopuolinen eli en tavallaan kuulu enää tuohon perheeseen, niin heidän mielialansa ei tartu muhun, kuten ehkä joskus aiemmin olisi saattanutkin tarttua. Nyt vain yritin olla oma itseni ja pitää hauskaa kuten aina! Yritin myös jutella äidin kanssa siitä, että se olisi kaikille kivempi kun lakkaisivat sen hampaiden kiristelyn ja hellittäisivät vähän, mutta ei. Ei se mitään auttanut. Mua vaan ahdisti kamalasti se, että mistä pikkuveljeni kerää itselleen itsetuntonsa? Mistä hän tietää, että hän on se special? Miten hän pärjää tulevaisuudessa kaveriporukassa jos häntä aina vain lytätään kotona. Huomaan hänestä jo nytkin ettei hän oikein tiedä miten olisi ja yrittää koko aika saada epätoivoisesti vanhempiensa huomiota keinoilla millä hyvänsä. Ja yleensä ne keinot eivät ole kovinkaan mukavia, mutta porukat eivät ymmärrä sitä, että se lapsi hakee vain ja ainoastaan huomiota ja haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja kun ei tule kuulluksi ja nähdyksi, niin tottakai ne teot suurenee koko aika, jotta tulisi huomatuksi. Omien vanhempien huomio on kuitenkin pienelle lapselle kaikki kaikessa.

Toisaalta ehkä alkoi miettimään, että oliko oma lapsuuteni tuollaista? Mulla ei ole yhtään muistikuvia siitä miten mun omat vanhemmat käyttäytyivät yhdessä ja miten esim. isäni kohteli minua. Tai siis onhan isäni kohdellut mua aina tosi hyvin ja kyllä hän on aina kuunnellut kun minulla on ollut asiaa, mutta kehuttiinko meitä veljeni kanssa koskaan? Siis silleen, että me ollaan hienoja lapsia ja meistä on vaikka mihin? Äidistäni ainakin näin myöhemmin muistan, että hän on sanonut, että musta on vaikka mihin jos vain haluan niin. Pointtina kuitenkin se, että mua huolestuttaa ihan älyttömästi mun pikkuveli. Itse olin tuon ikäisenä(6v.) enemmänkin aika kuoreeni vetäytyvä, mutta pikkuveljeni sen sijaan yrittää päteä kaikessa. Tai jotenkin tuntuu, että hän yrittää paikkailla heikkoa itsetuntoaan ja sitä ettei häntä ole huomioitu sillä, että hän on tietävinään kaikesta kaiken. Mun on turha kertoa mitään juttua, koska hän tietää sen kuulemma jo.

Toisaalta jokaisen elämä on uniikki ja jokainen kokee asiat eri tavalla ja loppupeleissä jokainen pystyy vaikuttamaan elämänsä kulkuun vain ja ainoastaan itse. Myös pikkuveljeni kohdalla on näin. Pelkään vain sitä aikaa, kun hänellä on murrosikä, että mitä sitten seuraa? Voin sanoa satavarasti ettei se ole kaunista nähtävää, kun lapsi, jolta kielletty kaikki asiat ja kritisoitu kaikesta, niin saavuttaa murrosiän, niin kapina on valtava. Mä kyllä toivotan pikkuveljeni aina mun luo tervetulleeksi jos kotona on paha olla! Ja jos kotona tapahtuu jotain sellaista mitä ei normaalissa perheessä kuuluisi, niin kaikki voi olla täysin varmoja siitä, että mä en pelkää ottaa yhteyttä ulkopuolisiin auttajiin. Ihan sama vaikka tulisin vihatuksi, mutta se olisi tän perheen parhaaksi ja ihan sama vaikka he katkaisisivat välit muhun, mutta he kiittäisivät mua myöhemmin.

 

Ja tästä tulikin sekin asia mieleen, että mä oon niin sitä mieltä, että lapsia ei tule hankkia ennen kuin on oma pääkoppa selvä. Ennen kuin oma itsetunto on huipussaan. Ennen kuin näkee itsensä hyvänä ja upeana ihmisenä. Ennen kuin tuntee itsensä läpikotaisin ja tietää mistä mikäkin tunne johtuu ja hyväksyy tunteenpurkaukset muissakin. Ennen kuin oma elämä on sataprosenttisen hallussa, ainakin henkisellä tasolla! Lapsia ei tule lannistaa vaan lapsia tulee kannustaa! Mä en usko siihen, että rangaistuksilla lapsi ohjataan oikealle tielle. Mä uskon siihen, että palkkioiden ja kehujen avulla lapsi menestyy. Musta se on vaan törkeetä, että lapselle näytetään pienestä pitäen, että maailma on paha paikka ja opetetaan tähän ajatteluun. Ja siihen, että kaikkea pitää pelätä ja ennen kaikkea tulee epäillä itseänsä. Sit se meneekin siihen, että tää pieni lapsi etsii koko loppuelämänsä itseään, kun vanhemmat eivät koskaan vastanneet tän katseeseen. Sit tulee ongelmia ihmissuhteissa, itsensä kanssa... missä vain. Ja siinä meneekin se oma aikansa, kun hyväksyy ja tajuaa sen, että se mitä vanhemmat sanoivat ei ollutkaan totta. Eli se, että olet paska, olet paskempi, olet paskin. Looser. Tollanen kun on pinttynyt minäkuvaan, niin ei sitä saa viikossa eikä kahdessa pois. Vuosi tai parikin on olematon aika.

 

Joten hankkikaamme lapsia, kun olemme valmiit katkaisemaan omat siipemme.

 

Matkasta vielä sen verran, että oli muuten kyllä tosi kiva reissu ja olen hokenut ties kuinka kauan, että converseja ei näy mun jalassa ikinä eikä koskaan. Noh, voit arvata mitkä mukaani tarttuivat? Mä löysin sokoksesta ihan älyttömän upeet (pinkit)converset! Ensin katselin niitä silleen, että "No en mä nyt tällasia todellakaan osta! vaikka tietty olishan nää aika mageet...". Lopputulos: Mä nään itseni kassalla pinkit converset kädessä ja näppäilemässä visani tunnuslukua. Sinne meni 65 euroa, mutta on ne kyllä hienot! En kadu pätkääkään;) Ja haha, en mä niitä edes itse maksanut. Äiti antoi rahat.

 

Seuraavaksi spinning - ja bodypump-tunnille;)