Mikä siinä on niin kamalan vaikeaa? Miksi on niin vaikea sanoa toiselle ettei yksinkertaisesti kiinnosta?

Mä olen tavannut nyt tämän Mikan pariin kertaan, mutta jostain syystä en ole vain syttynyt. Siis en tajua miksi en pidä siitä ihmisestä sillä tavalla. Tää Mika on ikänsä puolesta jotenkin niin kypsä kaikin puolin, kohtelias ja jotenkin vain niin hyvä tyyppi. Ei mitään typerää pelleilyä, eikä mitään salamyhkäilyjä, vaan se ihminen on oikeesti just sitä mitä se on. Mä tiedän ettei se pelaile mun kanssa mitään. Jotenkin mulla on sen ihmisen kanssa sellainen kiva olo, mutta en mä voisi kuvitellakkaan seksiä sen ihmisen kanssa. Tavallaan tunnen itseni myös aika petturiksi sen takia, koska mietin näitä asioita mielessäni ja toisella ei mitään hajua näistä. Mä tunnen itseni ihan hirveäksi. Kun toinen sanoo, että olisi ihanaa matkustaa yhdessä ulkomaille, ihan vaikka tässä muutaman viikon sisällä, niin mä tunnen sisälläni ainoastaan ihan ääretöntä ahdistusta ja ikään kuin mun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Mun pitäisi feikata tunteeni. Mun pitäisi esittää enemmän kiinnostunutta kuin olen. Ja se huono juttu tässä on myös se, että Mika on Tonin hyvä kaveri(Toni, tämä ensi-ihastukseni), niin saan kuulla siitä ihmisestä enemmän kuin usein ja sekin ahdistaa. Toisaalta eihän mulla ollut mitään kovin kummoisia tunteita Toniakaan kohtaan silloin kun tapasin hänet, mutta mä olin silti omalla tavallani ihan pilvissä. Mä tirskahdin jokaisesta viestistä ja jokaisesta puhelusta, jonka hänen kanssaan kävin. Mutta muistan silti senkin ajan jolloin en ollut vielä harrastanut seksiä hänen kanssaan, niin ajattelin etten koskaan tule pystymään siihen. Mä muistan myös senkin, jolloin näin Tonin ensimmäistä kertaa ilman paitaa ja olin ihan paniikissa, koska mulle Toni oli kuitenkin aikuinen mies ja kaikki seksuaalinen toiminta(myös ilman paitaa näkeminen) oli erittäin jännittävää ja ennen kaikkea uutta, ehkä jopa sellaista johon en ollut vielä valmis. Mä en myöskään pitänyt alussa Tonin ulkonäöstä lainkaan. Mutta kaikesta huolimatta se ihminen veti mua puoleensa kuin magneetti. Ja mulla oli ihan ääretön miellyttämisen tarve Tonin kanssa, mutta tekikö se mulle hyvää? Ei.

Tavallaan sitä miettii onko itsessä jotain "vialla", koska pakoilee syvällisempää suhdetta näin paljon. Mä olen kuitenkin aika tunneihminen ja tahtoisin uskoa siihen mitä mun sydän sanoo, ei siihen mikä olisi loogisesti ottaen paras kumppani minulle. Mutta entä jos mun sydän valehtelee ja tapaan vain sellaisia miehiä, jotka eivät tahdo oikeasti olla kanssani, mutta sydämeni taas tahtoo olla näiden? Tässä kohtaa sopisi soida Whitney Houstonin kappale "How will I know". Mä tiedän, että Mika tahtoisi olla oikeasti kanssani ja mä näen ja tunnen sen paremmin kuin hyvin. Jossain aikaisemmassa blogitekstissäni mietin kuumeisesti tiedänkö mä milloin mies on tosissaan kanssani, niin nyt voin sanoa, että kyllä mä tiedän, mutta en vain tahdo aina uskoa sitä,jos se ei ole sitä mitä mä tahdon. Jos mä tahtoisin tavata Mikan tänään, niinmä pystyisin, koska tiedän, että Mika on lähestulkoon aina valmis tapaamaan mut. Tai jos tahtoisin mennä sinne yöksi, niin sekin onnistuisi. Mutta mä en tahdo. Jos mä oikeasti tahtoisin olla jonkun ihmisen kanssa, niin tuskin se tällaista olotilaa aiheuttaisi? Tavallaan jopa osittain vihaan itseäni tämän takia, koska mä kiinnostun oikeasti harvasta ihmisestä. Okei, korjataan sana viha pois. En mä todellakaan vihaa itseäni, mutta se on hyvin turhauttavaa. Se on hyvin turhauttavaa tavata jatkuvasti niin sanotusti vääriä ihmisiä tai sellaisia ketkä eivät aiheuta mulle mitään tunnereaktiota. Kyllä mä tahtoisin katsoa tulevaa kumppaniani siten, että olisin vain silleen, että vau. Ja tämä ei nyt perustu ulkonäköön, sillä sellaisen hyvänolon-tunteen voi aiheuttaa myös ihminen, joka ei välttämättä ole fyysisesti yhtään sellainen mitä aiemmin olisin kuvitellut.