Mua alkoi töissä ahdistamaan tänään ihan älyttömästi. Työkaverini kysyi minulta mitä hänen kannattaisi ostaa poikaystävälleen synttärilahjaksi. Mä menin ihan totaalisen lukkoon... tai siis kyllähän mä vaikka minkälaista lahjaideaa ehdotin, mutta koko toi aihe sai mun sydämen jotenkin vaan hajoamaan sisäisesti. En edes tajua miksi! Ehkä mä vaan olin niin hiton kateellinen, koska joskus mä tahtoisin olla se tyttö, joka miettii mitä ostaa poikaystävälle joulu-tai synttärilahjaksi. Mä tiedän, ihan lapsellista ja typerää ajatella noin, että mä kuolen yksin ja en koskaan tapaa Herra Oikeaa, mutta se on oikeasti mun pahin pelkoni. Vaikka en ymmärrä, että miksi sen pitäisi olla pahin pelkoni, koska mussahan on kaikki mitä hyvässä tyttöystävässä tuleekin olla! 

Viikonloppuna juttelin parhaan ystäväni kanssa siitä, kun hän puhui siskostaan, joka on hänelle maailman läheisin. He jakavat kaiken, he ymmärtävät aina kaikessa toisiansa. Tuli vaan mieleen, että koska mulla ei tolla tapaa ole ketään, niin ehkä sen takia mä yritän epätoivosesti vain löytää miehen, jonka kanssa pariutua? Siis, että olisi se joku, jonka kanssa sitten jakaa kaikki kivat asiat. Nyt jaan elämäni pitkälti itseni kanssa. Teen asiat yksin. Koen asiat yksin. Itken itkuni yksin. Ehkä mä vain haluan täyttää sen jonkun sisäisen tyhjän aukkoni, joka huutaa seuraa ja huomiota?

Oikeastaan tosta Petterin kommentista tuli vain se mieleen, että ehkä mä tosiaan pyhitän tämän blogin miehistä ja rakkaudesta puhumiseen? Ei sillä, että ketään kiinnostaisi, mutta mulle itselleni tää on älyttömän hyvää terapiaa, kun vähän pohdin ajatuksiani.

Mun suurin ongelma on kuitenkin tässä kaikessa se, että mä en hirveästi usko itseeni tai nää hirveästi eteenpäin. Jotenkin useesti tuntuu, että elämä on tässä ja nyt ja tulevaisuutta ei ole edes olemassa. Siis sillä tapaa, että tulevaisuudessakin on elämää ja mahdollisuuksia ja uusia ihmisiä. Multa on jotenkin kadonnut kyky haaveilla. Tai siis, että mä tyydyn helposti siihen mitä mulle annetaan enkä osaa vaatia aina tarpeeksi hyvin. Ihan noin kun mietin vaikkapa Tonia. Mulla oli useesti sen kanssa sellainen tunne, että en mä edes saisi ketään parempaa. Ystävät tietysti hokivat koko aika, että jätä se luuseri, mutta mä pidin kynsin hampain siitä kiinni. Miksi? Just sen takia, koska mä en oo luottanu tulevaisuuteen. En oo luottanu siihen, että kyllä elämä kantaa. Mä ehkä tietyl tapaa kuljen laput silmillä. Mä en nää mun mahdollisuuksia ja tästä on mulle jo muutkin sanoneet. Mä en nää itseäni siten miten muut näkee mut. Mun pitäis oikeesti opetella rakastamaan itteäni enemmän eikä tyytyä heikkoihin ihmissuhteisiin mitkä ei anna mulle yhtikäs mitään. Jossain oli muuten hyvin sanottu, että miksi tyytyä siihen, et saa kymmeniä loukkauksia, mut yhden kehun, ni et se yks kehu muka voittais ja korvais kaikki ne loukkaukset ja muut vääryydet? Ei se niin mene. Mä en vielä tiedä miten saisin uskoa itseeni, koska mä en valitettavasti usko muita ihmisiä. Mä en usko, et mulle sanotaan, että toi ei oo sulle hyväks, koska mä en usko siihen, että on jotain parempaa ennen kuin näen. AIVAN! Ongelma on siinä etten usko mihinkään ennen kuin varmasti näen asian omilla silmilläni. Mihin on mun herkkyys kadonnut? Sellanen prinsessamainen sinisilmäisyys kaikkeen ja usko siihen, että se prinssi saapuu valkoisella ratsullaan jonain päivänä ja mun ei tartte kuin hypätä kyytiin ja sanoa tahdon? Mistä mä saan ton takas?

Anna Puun laulussa Kaunis päivä on ihanat sanat, jotka nyt vain sopii tähän:

Rakkaus, ehkä vielä toinenkin
hän saapuu vaikka yksi lähtikin
on huomen jotain jota aavistin
tänään

herään ehkä vielä toivunkin
ja toivon, joskus vielä uskonkin
se saapuu lohtu jonka aavistin
tänään

kun minä käännyin olit poissa
vain varjosi tavoitin
se minut kätteli koruttomasti neuvoi että nousisin
kun minä käännyin olit poissa, olit poissa

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat
vaikka illat tuhlaa, aamut antavat
ja minä nousen vaikka putoan
nousen vaikka putoan