Tuli puhetta Englantiin lähtemisestäni, niin terapeutti sanoikin, että jotkut ihmiset pystyvät ilmaisemaan itseänsä paljon paremmin englanniksi. Aivan! Minä pystyn. Rakastan käyttää sanoja I love. Englannin kieli on siitä mahtava, että siinä on niin voimakkaita sanoja kuvaamaan kaikkea  kuten juuri Love, Fantastic, excellent, perfect ja muutenkin tuon tyylisiä sanoja käytetään paljon. Olen oma itseni kun puhun Englantia.

Mutta niin ja suurimmaksi ongelmaksi on minulle muodostunut se, että olen ehkä joskus liikaa muiden vietävissä ja yritän mielistellä liikaa. Se on joskus ollut minulle hyvä juttu - silloin kun olin lapsi, niin se suojeli minua siltä ettei mieleni olisi romahtanut. Mä istuisin nyt muuten mielisairaalassa. Mä saan olla oma itseni ja mun pitää olla. Nyt olen aikuinen ihminen ja vastaan itse itsestäni. Mun ei tarvitse miellyttää edes äitiäni. Minun ei tarvitse saada äitini hyväksyntää teoilleni. Olen itsenäinen aikuinen nainen! Mutta nyt tämän terapian ansiosta pyrin siitä eroon ja se tapahtuu ihan pieni askel kerrallaan. Vähän niinkuin tupakan polttaminen - välillä tekee mieli paljokin ja joskus saattaa sortua, mutta siitä pääsee koko aika pikku hiljaa irrottautumaan. Tämän päivän saldo: Ketä olen tänään mielistellyt ja yrittänyt liikaa? Mielistelyä on esimerkiksi silloin se, kun teen jotain mikä on täysin halujeni vastaista(istun kynttiläkutsuilla vaikkapa), vaikka voisin käyttää aikani paljon paremmin. Mulla ei tule tästä päivästä mieleen mielistelyitä, koska tein kaiken siten miten tahdoin ja muuttohommiakin tehdessä huomasin, että se kävi liian rankaksi, joten jätin asiat suosiolla seuraavalle päivälle.

Mä odotan Englannin matkaa ihan innoissani, koska en yksinkertaisesti tiedä yhtään mitä odottaa! Kaikki on niin uutta ja erilaista ja koko elämäni tulee muuttumaan kertaheitolla. Mä aion ottaa tämän haasteena. Jos mä en viihdy siellä, niin ainakin tiedän, että tällaiseen paikkaan en enää koskaan tahdo ja osaan jatkossa valita toisin - sitten olen vain kokemusta rikkaampi. Mä odotan innolla, että tutustun uusiin ihmisiin. Mä todella toivon, että löytäisin myös ystäviä joiden kanssa hengailla, vaikka hiukan epäilen sitä löydänkö sieltä lähimainkaan ikäistäni seuraa? Saatika lainkaan samanhenkistä! Toisaalta olisihan sekin aika unelmaa mennä sinne ihastua ja rakastua:-)

Mulla on just sellainen vartalo mistä en voisi olla enempää tyytyväisempi.

Mä olen kasvoista todella kaunis.

Mä arvostan älyttömästi mun ajatuksia ja omaa maailmankuvaani. Mä olen monesti huomannut, että jos puheessani vähättelen itseäni, niin pyrin mahdollisimman nopeasti korjaamaan sen, koska mielestäni siihen ei ole koskaan todellista syytä tai tarvetta. Mä arvostan itsessäni älyttömästi pyrkimystäni positiivisuuteen ja yleiseen henkiseen tasapainoon, sellaiseen sisäiseen hallinnantunteeseen. Mä tahdon jatkuvasti kehittää itseäni, jotta olisin parempi ihminen. Tahdon jatkuvasti oppia uutta. Tahdon ymmärtää muita paremmin ja olla parempi tytär/ystävä/työntekijä/tuttava jne. Mä otan kaiken vastuun teoistani.

Se on vain mahtava fiilis katsoa itseänsä peilistä ja huomaa, että tekee just sitä mikä on oikein ja on just sellainen niin kuin tahtoo olla. On vain todella tyytyväinen ja kiitollinen siitä mitä on ja mitä on annettu ja kehittää niitä.

Ja muistaa sanoa aina Kiitos. Aina. Kaikesta. Kiitos.

Mä olen tavannut nyt tämän Mikan pariin kertaan, mutta jostain syystä en ole vain syttynyt. Siis en tajua miksi en pidä siitä ihmisestä sillä tavalla. Tää Mika on ikänsä puolesta jotenkin niin kypsä kaikin puolin, kohtelias ja jotenkin vain niin hyvä tyyppi. Ei mitään typerää pelleilyä, eikä mitään salamyhkäilyjä, vaan se ihminen on oikeesti just sitä mitä se on. Mä tiedän ettei se pelaile mun kanssa mitään. Jotenkin mulla on sen ihmisen kanssa sellainen kiva olo, mutta en mä voisi kuvitellakkaan seksiä sen ihmisen kanssa. Tavallaan tunnen itseni myös aika petturiksi sen takia, koska mietin näitä asioita mielessäni ja toisella ei mitään hajua näistä. Mä tunnen itseni ihan hirveäksi. Kun toinen sanoo, että olisi ihanaa matkustaa yhdessä ulkomaille, ihan vaikka tässä muutaman viikon sisällä, niin mä tunnen sisälläni ainoastaan ihan ääretöntä ahdistusta ja ikään kuin mun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Mun pitäisi feikata tunteeni. Mun pitäisi esittää enemmän kiinnostunutta kuin olen. Ja se huono juttu tässä on myös se, että Mika on Tonin hyvä kaveri(Toni, tämä ensi-ihastukseni), niin saan kuulla siitä ihmisestä enemmän kuin usein ja sekin ahdistaa. Toisaalta eihän mulla ollut mitään kovin kummoisia tunteita Toniakaan kohtaan silloin kun tapasin hänet, mutta mä olin silti omalla tavallani ihan pilvissä. Mä tirskahdin jokaisesta viestistä ja jokaisesta puhelusta, jonka hänen kanssaan kävin. Mutta muistan silti senkin ajan jolloin en ollut vielä harrastanut seksiä hänen kanssaan, niin ajattelin etten koskaan tule pystymään siihen. Mä muistan myös senkin, jolloin näin Tonin ensimmäistä kertaa ilman paitaa ja olin ihan paniikissa, koska mulle Toni oli kuitenkin aikuinen mies ja kaikki seksuaalinen toiminta(myös ilman paitaa näkeminen) oli erittäin jännittävää ja ennen kaikkea uutta, ehkä jopa sellaista johon en ollut vielä valmis. Mä en myöskään pitänyt alussa Tonin ulkonäöstä lainkaan. Mutta kaikesta huolimatta se ihminen veti mua puoleensa kuin magneetti. Ja mulla oli ihan ääretön miellyttämisen tarve Tonin kanssa, mutta tekikö se mulle hyvää? Ei.

Tavallaan sitä miettii onko itsessä jotain "vialla", koska pakoilee syvällisempää suhdetta näin paljon. Mä olen kuitenkin aika tunneihminen ja tahtoisin uskoa siihen mitä mun sydän sanoo, ei siihen mikä olisi loogisesti ottaen paras kumppani minulle. Mutta entä jos mun sydän valehtelee ja tapaan vain sellaisia miehiä, jotka eivät tahdo oikeasti olla kanssani, mutta sydämeni taas tahtoo olla näiden? Tässä kohtaa sopisi soida Whitney Houstonin kappale "How will I know". Mä tiedän, että Mika tahtoisi olla oikeasti kanssani ja mä näen ja tunnen sen paremmin kuin hyvin. Jossain aikaisemmassa blogitekstissäni mietin kuumeisesti tiedänkö mä milloin mies on tosissaan kanssani, niin nyt voin sanoa, että kyllä mä tiedän, mutta en vain tahdo aina uskoa sitä,jos se ei ole sitä mitä mä tahdon. Jos mä tahtoisin tavata Mikan tänään, niinmä pystyisin, koska tiedän, että Mika on lähestulkoon aina valmis tapaamaan mut. Tai jos tahtoisin mennä sinne yöksi, niin sekin onnistuisi. Mutta mä en tahdo. Jos mä oikeasti tahtoisin olla jonkun ihmisen kanssa, niin tuskin se tällaista olotilaa aiheuttaisi? Tavallaan jopa osittain vihaan itseäni tämän takia, koska mä kiinnostun oikeasti harvasta ihmisestä. Okei, korjataan sana viha pois. En mä todellakaan vihaa itseäni, mutta se on hyvin turhauttavaa. Se on hyvin turhauttavaa tavata jatkuvasti niin sanotusti vääriä ihmisiä tai sellaisia ketkä eivät aiheuta mulle mitään tunnereaktiota. Kyllä mä tahtoisin katsoa tulevaa kumppaniani siten, että olisin vain silleen, että vau. Ja tämä ei nyt perustu ulkonäköön, sillä sellaisen hyvänolon-tunteen voi aiheuttaa myös ihminen, joka ei välttämättä ole fyysisesti yhtään sellainen mitä aiemmin olisin kuvitellut.

Mä olen käyttänyt ihan hirveitä summia mun ulkonäköön eli pääasiassa hiuksiini, mutta en aio sekuntiakaan katua sitä, sillä mun olo on mitä mahtavin. Miksi en voisi käyttää rahojani itseeni ja omaan ehostukseeni? Mä olen sinkku ja vapaa ja mun tehtävänä on silloin näyttää hyvältä ja nauttia elämästä kaikin tavoin.

Elämästä saa paljon enemmän irti, kun näyttää vähän paremmalta itseltään.

Mulla on viikonloppuna tiedossa juhlat ja en jaksa odottaa!

Mä olen kiitollinen kaikista ihanista ihmisistä ympärilläni. Mä en tajua, mutta tuntuu, että tutustun koko aika aivan uskomattoman hienoihin ihmisiin, siis ihan jatkuvasti. Mä olen kiitollinen mun terveydestä. Mulla ei ole mitään ongelmia fyysisen kuntoni kanssa, ei mitään kolotuksia, ei stressiä sen suhteen, ei ylipainoa. Olen jopa omaan silmääni suhteellisen kaunis tyttö. Olen oikeasti kiitollinen siitä kaikesta, ihan mahtavaa. Mä olen kiitollinen kaikesta rahasta mikä on tililläni ja siitä ttei mun tarvitse stressata sen suhteen. Erityiskiitos isälleni, joka on antanut minulle ihan liikaa rahaa ja kuinka voin oikeasti kiittää siitä? Siis miten ihminen voi olla niin epäitsekäs, että antaa lähes omaisuutensa lapsillensa? Olen kiitollinen omasta ihanasta kodistani(joka sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla kauniine maisemineen). Tätä parempaa asuntoa en voisi kuvitella ensikodikseni. Olen kiitollinen ihanista tavaroistani, vaatteistani. Minulla on ruokaa jääkaapissa tarpeeksi. Minulla on oikeasti ihan kaikkea mitä tarvitsen. Tai siis tätä listaahan nyt voisi jatkaa ihan loputtomiin kaikkia pikkujuttuja myöten ja niin aion tehdäkin, mutta mielessäni. Tosin olen aina ollut luonteeltani sellainen, että haen kaikista asioista hyviä puolia, niin ihmisistä kuin asioistakin. Harvemmin tapaa edes rumia ihmisiä, sillä näen kaikissa jotain kaunista, ihan oikeasti. Mutta nyt lisään listaani vielä yhden asian. Alan näkemään itseni myös ainutlaatuisena, erityisenä, joka vaatii aina ja kaikilta erityiskohtelua, kuten meistä jokainen. Mä olen kaunis, todella kaunis. Mä katson muiden tekemisiä hyvin villaisella, joten aion katsoa omianikin. Luin jotain kirjaa missä terapeutti(kirjoittaja) kehoitti kaikkia potilaitaan kohtelemaan itseänsä kuin kaksi vuotiasta lasta. Eli ennen kaikkea kaikkea käytöstä ja tekemistä katsotaan ymmärtäen. Jos kaksi vuotias itkee ja huutaa, niin se on okei, sehän on vasta lapsi. Niin saan minäkin itkeä ja huutaa jos siltä tuntuu.

Ja olen edelleen kiitollinen kaikista miehistä keitä olen tavannut elämäni varrella, sillä ilman heitä en olisi se kuka olen nykyisin. Toni oli ensimmäiseni lähestulkoon kaikessa, joten olen hänelle todella kiitollinen kaikesta siitä mitä muutoksia hän sai aikaan minussa. Ennen hänen tapaamistaan olin tyttö, joka ei uskonut lainkaan itseensä, ei uskonut siihen, että kukaan mies voisi edes vilkaista tai haluta minua. Sen ihminen tapaaminen muutti kuitenkin lähestulkoon kaiken minussa. Mä olin yhtäkkiä kaunis ja haluttava. Mä olin ihana. Ja olen edelleen ihana, mutta se mies sai mun silmät aukeamaan. Mä olen hiton kaunis.

Nämä mun ajatukset lähtivät hyvin pitkälti Rhonda Byrnen kirjasta "The secret, the power". Tavallaan totaalista hömppää, mutta kun ottaa oikeat asiat irti kirjasta, niin se todellakin toimii. Varsinkin tuo kiitollisuusjuttu. Silloin kun on kiitollinen kaikesta, niin saa vain enemmän. Silloin kun on kiitollinen, niin antaa rakkautta. Kaikkiasiat vain loksahtavat paikoilleen. Se on niin totta.

Ja ihan näin loppuun, niin haluan vielä lisätä yhden lauseen, joka kolahti minuun aika vahvasti.

Jokainen pikkutyttö tarvitsee äidin, joka on hulluna heihin.

Mun mielestä toi oli vain jotenkin ihanasti sanottu. Jokainen pikkutyttö tosiaan(kuten pikkupoikakin) tarvitsee äidin, joka pitää lapsensa kaikkea tekemistä upeana ja ihmeellisenä. Olla sillä tavalla hulluna. Nähdä oma lapsi erityisenä, lahjana joltain suuremmalta.

Mä tahdon selvittää mistä tää mun kyynisyys johtuu, sillä eihän mulla pitäisi olla alkuunkaan syytä kyynisyyteen. Mähän olen nätti tyttö ja näteillä tytöillähän on aina seuraa? Mulla on kuitenkin koko aika se tunne, että mä en riitä. Mä tunnen etten riitä koskaan ja etten ole koskaan tarpeeksi hyvä. Musta tuntuu ihan aina, että muut on sata kertaa parempia kuin mä - henkisesti siis. Jos taas ulkoisesti puhutaan, niin tunnen itseni monesti keskivertoa jopa kauniimmaksi. Ja mulla on edelleen hyvä, urheilullinen vartalo. Musta tuntuu kuitenkin jatkuvasti siltä, että mun pitäisi olla henkisesti koko aika enemmän, mun pitäis olla vahvempi luonne. Mä olen omaan olooni erittäin tyytyväinen ihan näin ja omaan luonteeseeni, olenhan yltiöpositiivinen muilla elämän osa-alueilla, mutta ajattelen ettei kaltaiseni koskaan voi pariutua. Tai siis sikäli, että se on jo ihan täysi mahdottomuus, että kukaan tahtoisi olla kaltaiseni ihmisen seurustelukumppanina. Ja nimenomaan mun luonteessa nyt mättää se, että mä ensinnäkin katson lähestulkoon kaikkea sormien lävitse, en vaadi paljoakaan toiselta eli suomeksi sanottuna annan toisen hyvinkin helposti vaikuttaa minuun ja jopa pompotella minua. En osaa myöskään suuttua sillä tavalla tulisesti kuten mun varmaan kuuluisi. Ja olla siten se tulinen rakastaja ja tyttöystävä samassa. Tai no osaan mä suuttua, mutta en tarpeeksi vakuuttavasti, sillä annan periksi kaikesta jos vain tykkään toisesta. Tai no...nyt kun taas mietin hetken kirjoittamaani, niin mähän olin se, joka pisti viime suhteen poikki? Mä olin se, joka vaati vastauksia kaikkeen. Mä olin se, joka kilahti. Mä olin se, joka sanoi hyvää yötä, kun toinen tahtoi tulla luokseni aamulla kello viisi. Kyllä mä osaan, jos tahdon, mä tiedän sen - mun täytyy vain opetella enemmän tuomaan tahtoni julki ja toteuttaa se.

Mutta jatkan nyt vielä tästä mun negatiivisuudestani. Olen miettinyt sitäkin, että tahdonko lapsia ja olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä mä voisin yhden lapsen haluta, mutta kasvattaisin sen myös yksinäni. Toki tahtoisin miehen, mutta en vain osaa kuvitella ketään rinnalleni. Osaisinko mä edes olla yhdessä kenenkään kanssa? Tuntuisiko musta siltä, että mä tukehdun? Mä tarvitsen älyttömästi omaa tilaa ja aikaa, joten millainen mies sitten edes sopisi mulle? Mutta ainiin, miksi mietin mitään millainen mies sopisi minulle, sillä enhän mä uskonut parisuhteeseen omalla kohdallani. Jotenkin mun ajatuksenjuoksu on ollut taas viime aikoina sellaista, että ajattelen, että kaikki se hyvä tapahtuu muille. Muut rakastuvat, löytävät ihanat miehet rinnalleen, muuttavat yhteen, suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, tekevät yhdessä reissuja kaikkialle, söpöilevät yhdessä, hankkivat koiran/auton/asuntolainan jnejne. Mä olen iloinen heidän puolestaan ja toki tahtoisin sellaista itsellenikin, mutta en vain ymmärrä miksi en pysty millään tapaa kuvittelemaan mitään noista kohdalleni. En yhtäkään kohtaa. Ja jotenkin mä hyväksyn sen, vaikka samalla en hyväksykkään. Ainakin mä näytän kaikille etten mä tarvitse ketään ja että mulla on hyvä näin. Vaikka samalla syvällä sisimmissäni tiedän, että se on just kaikkea sitä mitä mä tahdon. Jotenkin tuntuu, että mulla on elämässä tietynlainen sivustaseuraajan rooli kaikessa. Mä vain katselen kaikkea. Mä nautin kyllä maisemista, mutta mä vain katselen. Jotenkin jopa säälin itseäni tietyllä tapaa. Mitä järkeä on elämässä vain olla ja katsella? Lopulta sitä aina tahtoisi jakaa sen elämänsä jonkun kanssa.

Se mitä osaan kuvitella niin on yllätys, yllätys seksin harrastaminen. Tietenkin mä saan seksiä jos tahdon, mutta tällä hetkellä olen niin turtana henkisesti etten tahdo ketään lähelleni. Enkä halua, että kukaan miespuolinen koskee muhun. Sen takia en jaksa edes tapailla ketään, koska jotenkin tuntuu ettei se kuitenkaan johda mihinkään ja sama kaava toistuu: Treffaillaan, harrastetaan seksiä jokunen kerta ja siihen se loppuu. Aikaa kului korkeintaan sellainen kolme kuukautta. Elämä koostuu siis vain hassuista kuukausista eri ihmisten kanssa, ei mitään pysyvää. Mä alan jopa ihailla omaa äitiäni. Kuinka se pystyy siihen? Miten äitini on onnistunut noinkin pitkiin parisuhteisiin? Kaksi pitkää parisuhdetta on lähes viisikymppiselle todella vähän. Mikäköhän mun luku tulee olemaan? Kaksisataa parisuhdetta? Mä en tahdo sitä, enkä halua, että asiat menevät siihen. Haluaisin kuitenkin nauttia elämästä ja noh, seksikin on yksi elämän nautinnonlähteistä ja ilman sitäkin eläminen vuositolkulla sitä oikeaa odotellessa kuulostaa aika järkyttävältä. Mutta mistä mä saan uskoni itseeni ja parisuhteisiin? Olen ehkä jopa epätoivoisempi kuin epätoivoinen seuranmetsästäjä. Tai siis sillä tavalla, että mä en edes usko löytäväni mitään, mutta jatkuvasti haku päällä oleva henkilö uskoo. Mä olen sitten vajonnut kait aika alas ja mä haluan ylös täältä. Mä tahdon kokea parisuhteen. Mä tahdon olla kuin muut. Mä tahdon puhua "me" itseni sijaan. Tahdon kertoa viikonloppusuunnitelmistani kumppanini kanssa. Mä haluan sanoa "me"

Työpaikallani on muuten erittäin mielenkiintoinen mies. Hän kulkee jatkuvasti toimipisteeni ohitse, vaikka ei todellakaan tarvitsisi. Hän aina tulee juttelemaan minulle. Hän tuijottaa minua... Olen kuitenkin edelleen kyyninen, sillä tiedän satavarmasti, että se mies näkee mussa vain näin karskisti sanottuna hyvännäköisen/pantavan/seksikkään naisen, ei tyttöystävää. Joku muu on tyttöystävä.

Mutta nyt. Mistä löydän positiivisuuden ja uskon itseeni myös tyttöystävänä? Miten oppisin kuvittelemaan asioita mitä en ole koskaan kokenut? Katsomalla lisää lastenelokuvia missä kaikissa rakkaustarinat perustuu siihen, että nainen on vain ja odottaa Prinssinsä saapumista? Vaikka en mä kärsi tästä kyynisyydestäni parisuhdeasioihin, mutta kärsin kuitenkin sillä tavalla, että tiedän, että mä missaan elämästä jotain hienoa, kun en koe mitään niinkin hienoa kuin rakkaus.

Mä ajattelen Tonia kyllä edelleenkin suhteellisen usein, mutta sillä ei ole loppujen lopuksi todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Toni on mulle enemmänkin sellainen mielikuvitushahmo jollaiseksi olen sen luonut tässä vuosien aikana. Tai siis tietenkin kaikki asiat ja jutut on totta ja tapahtuneet sen kanssa, mutta mä olen tehnyt siitä mielessäni jonkun elämän traagisen rakkaustarinan, vaikka todellisuudessa eihän se mitään ollut. Tai siis oli se minulle, minulle jolle kaikki oli vielä silloin uutta. Ja olin vielä niin ihastunutkin. Sitä vain luo mieleensä siitä kaikesta sellaisen oman tulkinnan ja näin jälkikäteen muistaa kaikki ruusuiset jutut. Mä esimerkiksi muistan sen, että mä tosissani tahdoin sitä ihmistä ja kukaan muu ei oo koskaan tähän saakka aiheuttanut mulle sellaisia tuntemuksia. Sen mä muistan. Se oli mulle sitä rakkaustarinaa jo itsessään. Nyt viimeksi kun näin kyseisen ihmisen kaupassa ja katseemme kohtasivat, niin en mä saanut niitä tuntemuksia enää aikaiseksi. En tuntenut mitään enkä pahemmin ajatellutkaan. Eikun kyllä mä taisin ajatella sitä, että nyt mun pitäisi varmaan tuntea jotain suurta, sillä ensi-ihastukseni katsoo minua ja minä häntä. Mutta ei, ei mitään, tilanne oli nopeasti ohi ja yhtä nopeasti unohdinkin sen. Kuitenkin se fiilis, kun tapasin sen miehen ensimmäistä kertaa, niin elää edelleen sisälläni. Mä haluan uskoa siihen,että se tunne elää sitä varten, että se on tarkoitettu nyt sille, joka tahtoo jakaa sen ihanan tunteen mun kanssa ja olla mun kanssa.

Mä uskon edelleen siihen Oikeaan ja uskon, että mulle on joku tuolla jossain. Mulla on oikeastaan ihan hyvä fiilis siitä, sillä mä tiedän sydämessäni, että mä tapaan sen miehen vielä tässä jossain välissä, vaikka en tietenkään tiedä milloin. Tällä hetkellä tuntuu vain, että mulla on elämässä kaikkea muutakin mahtavaa mitä tahtoisin tehdä ja kokeilla. Mun ajatukset pyörii hirveästi treenaamisen ympärillä ja se on asia mikä saa mut aina innostumaan. Mä jo nytkin melkein hymyilen, kun tiedän, että huomenna pääsen taas urheilemaan. Mä olen totaalisen urheilufanaatikko ja terveysintoilija, mutta mä rakastan just sitä itsessäni. En jaksa odottaa toukokuuta ja Helsinki City runia!

Katsoin tänään muuten Shrek-elokuvan ja mä ihastuin siihen ihan täysillä! Se oli ihan mahtava ja nyt en jaksa odottaa, että näen jatko-osat! Jotenkin niin hellyyttävä se Shrek siinä:-) 

Mistä sen voi tietää milloin mies tarkoittaa sitä mitä sanoo sinulle eikä vain lirkuttele kaikkea kaunista, jotta saisi kellistettyä sinut sänkyynsä?

Mä olen tavannut erittäin miellyttävän miehen, joka saa minussa hassuja tuntemuksia aikaiseksi. Toisaalta kuitenkin pelkään hyvin paljon sitä, että mies tahtoo vain leikkiä kustannuksellani ja päästä pöksyihini keinolla millä hyvänsä, jotta voi siirtyä taas seuraavaan tyttöön. Muttä miksi pelätä asioita mitä ei ole vielä tapahtunut? Tai miksi olettaa aina pahinta? Mutta niin minä silti teen! Ehkä mun on vain nyt syytä rentoutua ja nauttia tästä tämän upean miehen tuomasta seurasta ja olla ihan mahtavinta seuraa, sillä niinhän minä olen! Ja olla stressaamatta ihan kaikkea mitä jos-tyyliin.

Nyt minä päätän olla stressaamatta turhista ja huolestua asioista sitten kun on syytä siihen. Mä olen erittäin onnellinen siitä, että sain tavata noinkin upean ja mahtavan persoonan ja viettää hänen kanssaan ihan mielettömän mahtavan illan ja yön. Jos meille ei tule jatkoa, niin minä hyväksyn sen ja olen onnellinen omana itsenäni ja olen taas oppinut jotain uutta ja hienoa ihmissuhteista. Oikeastaan tämän miehen tavattuani minulle tuli sellainen tunne, että voisin tahtoa perheen itselleni. Upean talon, upean sisustuksen, ihanan ja mahtavan miehen, upeat ja ihanat lapset. Ja siten, että lapsista varttuisi itsenäisiä ja vahvoja persoonia, sillä antaisin heille turvallisen kodin kasvaa ja toteuttaa itseänsä. Tämä voi kuulostaa hiukan hassulta, mutta tahtoisin laittaa lasteni piirrustuksia kehyksiin ympäri taloa. Tahtoisin, että perheemme jääkaapin ovi olisi vuorattu lasteni piirrustuksilla, siinä olisi myös viikon kalenteri, siivousvuorot perheenjäsenille. Meidän perhe pitäisi yhtä ja viettäisimme yhdessä laatuaikaa niin usein kuin vain mahdollista. Kävisimme ulkona syömässä, lähtisimme ulos kävelylle perheenä. Minä kävelisin mieheni kanssa käsikädessä ja voisimme yhdessä ihailla kuinka ihania lapsia meillä olisikaan, kun katselisimme heidän leikkejään. Keskustelisimme myös ihan kaikesta, ei olisi asiaa mistä perheessämme ei keskusteltaisi. Toivottaisin myös lasteni ystävät meille aina tervetulleiksi, paitsi silloin kun tahtoisimme viettää perheen kesken laatuaikaa. Minä olisin kodin henki ja siivoaisin ja pitäisin huolta yleisestä puhtaudesta perheemme kodissa. Lapset saisivat siivota itse omat sotkunsa huoneistansa, mutta en ottaisi siitä liikaa stressiä vaan sulkisin mielummin lasten huoneiden ovet, jotta kaaos ei näkyisi minun silmiini asti. Minulla olisi aina aikaa lapsillemme. Minä auttaisin aina parhaani mukaan kaikissa ongelmissa mitä lapsille tulisi. En tietenkään antaisi valmiita vastauksia, lapset osaisivat sen itse, mutta olisin tukena ja turvana aina kuin se olisi tarpeen.

Minulla ja miehelläni olisi hyvä parisuhde ja vaalisimme sitä hyvin paljon. Kävisimme yhdessä syömässä ravintolassa, lapset olisivat tällöin esimerkiksi hoidossa jonkun turvallisen ihmisen luona tai kotona olisi joku muu ulkopuolinen aikuinen. Kävisimme mieheni kanssa ulkomaanmatkoilla kahdestaan esimerkiksi kerran vuodessa. Rakastelisimme aina kun vain se olisi mahdollista. Näyttäisimme rakkauttamme kaikkialla. Kehuisin miestäni ääneen, kun muita on paikalla tai vaikkei olisikaan. Voisin katsoa miestäni ylöspäin, samoin kuin mieheni minua. Toki me riitelisimme ja joskus hyvinkin paljon, mutta emme lasten nähden. Mielummin lähtisimme yhdessä ulos raittiiseen ilmaan selvittämään välejämme. Yhteisessä kodissamme olisi seinillä myös paljon tauluja, jotka kertoisivat rakkaudesta, Jeesuksesta ja Jumalasta.

Pitäisin myös huolta ulkonäöstäni ja kunnostani. Tahtoisin miellyttää miestäni myös makuuhuoneen puolella esimerkiksi seksikkäillä alusvaatteilla. Kävisin kuntoilemassa salilla ja lenkillä useamman kerran viikossa - vaikka aamu kuudelta jos se olisi tarpeen. Perheeseemme kuuluisi myös jokin lemmikkieläin, ehkäpä koira tai kani. Jossain vaiheessa tahtoisin myös toteuttaa yhden unelmistani ja hankkia vuokrahevosen itselleni, kuten joskus nuorempana minulla oli. Olisimme onnellinen perhe ja se näkyisi ulospäin. Tietysti olisi toivottavaa, että tulisimme taloudellisesti erittäin hyvin toimeen, mutta toki tulisimme vähemmälläkin toimeen. Olen aiemmin puhunut siitä, että tahtoisin asua vain ja ainoastaan kerrostalossa, niin nyt jokin on muuttunut - voin kuvitella itseni ja perheeni asumaan johonkin kauniiseen omakotitaloon tai rivitaloasuntoon.

Jokainen päivä olisi juhlaa ja oikeastaan niin se on nytkin. Kokeilen ja teen uutta. Arkeen saa spivasti juhlaa, kun vaihtaa esimerkiksi tavalliset juomalasit viinilaseihin. Ja muutenkin ympäröi itsensä kauneudella. Paljon kynttilöitä, kauniita kukkasia, erilaisia maukkaita ruokia. Kutsuu ystäviään kylään. Osallistuu erilaisiin toimintoihin, kuten vanhempainkerhoon ja on mukana päättämässä ja vaikuttamassa asioihin. Uskoo itseensä. Rakastaa. Nauraa. Nauttii elämästä.

Ja elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen.

Mun sisällä on tapahtunut jotain, jotain hyvinkin mullistavaa. Mä olen muuttunut ihmisenä. Mä en ole se sama ihminen kuka olin muutama kuukausi sitten. Mä olen ennen ajatellut miehistä hyvin paljon seksiä ja jotenkin korvannut ne tunteet sillä ja ajatellut etten tarvitse tai tahdo edes enempää. En ole edes kyseenalaistanut sitä miksi joku mies tahtoo olla kanssani - eli siis maata kanssani. Mulle se on ollut ihan okei ja olen ajatellut, että se on juuri sitä mitä mä itsekin tahdon. Mä olen kuitenkin valehdellut itselleni ja pahasti. Mä en ole kuunnellut sydäntäni, sitä mitä minä oikeasti tahdon ja tarvitsen. Mä olen kaivannut vain toisen ihmisen läheisyyttä ja hyväksyntää niin paljon, että olen jättänyt oman sisäisen ääneni täysin vaille huomiota. Olen ajatellut pitkälti niin, että sitten kun tulee sopiva mies eteen, niin hänen kanssaan sitten sitoudun, muuten voin harrastaa seksiä niin paljon kuin sielu sietää ja ei nyt niin ihanien miesten kanssa. Ajattelin, että ehkä mua ei ole edes tarkoitettu suhteeseen, ehkä mua ei ole tarkoitettu onnelliseksi. Mä olin niin totaalisen väärässä. Mä en kadu mitään tekoani, sillä se on tehnyt minusta sen kuka nyt olen. Mä pystyn ajattelemaan asioita laajemmin kuin ennen. Ja tuntuu, että ne laput mitkä olivat pitkään mun silmillä, niin ovat pikku hiljaa alkaneet hälvetä. Mä alan tuntea ja nähdä elämää jotenkin eri tavalla kuin ennen. Ja jotenkin oma arvomaailma on muuttunut täysin.

Mä tapailin tässä jonkun aikaa ihan mukavaa miestä, joka piti minusta enemmän kuin minä hänestä. Olin kuin yksi muista naisista. Minulla oli mies ja olin sitoutunut tähän, vaikka en nyt mitään kovin syvällisiä tunteita tuntenutkaan. Se ehkä sai mun sisälläni kuitenkin jotain liikahtamaan. Mä tahdon herätä joka aamu saman miehen viereltä. Mä tahdon sanoa rakastavani ja tarkoittaa sitä sydämeni pohjasta. Mä en tahdo mitään epämääräistä säätämistä - tahdon olla ihan täysillä jutussa mukana tai sitten en ollenkaan. Mä osaan lukea miehiä, mutta ennen en ole vain halunnut nähdä sitä. Mä tiedän milloin mies tahtoo olla oikeasti mun kanssa - mun vain pitää kuunnella tarkemmin sitä sisäistä ääntäni ja sanottava mielipiteeni sille toiselle puoliskolle. Mä olen tehnyt virheitä, mutta nyt tuntuu kuin oikeasti vasta heräisin ja tajuaisin pikkuhiljaa mitä tämä elämä on. Rakastaa ja olla rakastettu. Ja rakastaa voi ihan kaikkia - ja ennen kaikkea rakastaa itseänsä.

Mulla on viikonloppuna treffit tiedossa ja odotan niitä erittäin innoissani! Mä tiedän millaisen ihmisen kanssa olen menossa ulos ja mulla on ehkä hiukan jopa perhosia vatsassa, mä oikeasti odotan tämän ihmisen tapaamista. Mä kuitenkin olen ihan tosissani tämän jutun kanssa ja jos hän ei sitä tahdo, niin en tuhlaa aikaani sellaiseen. Mä alan oikeasti tuntemaan, että tämä on oikea tie millä nyt kuljen. Mä en voisi enää kuvitellakaan tapaavani Tonia missään muodossa. Mä olin eri ihminen silloin ja hain eri asioita. Mä etsin nyt sitä toista puoliskoani, parasta ystävääni, en sänkyseuraa. Mä tahdon henkistä läheisyyttä ja miehen on osoitettava se minulle, että oikeasti tahtoo olla kanssani. Mä olen niin ylpeä itsestäni, että ymmärrän tämän - Mä olen vihdoin oppinut läksyni ihmissuhteissa. Ja tiedän, että tämä ihminen kenet tapaan nyt viikonloppuna, niin voi olla hyvinkin vaarallinen, sillä minä saatan pitää hänestä hyvinkin paljon. Mutta mitä se sitten on jos pelkää ihastuvansa? Ihastuminen on osa elämää ja niin ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa! Olisihan se ihan paras joululahja aikoihin, mutta nyt vain toivon, että tultaisiin juttuun ja todella näkisin kuka tämä ihminen oikein on:-)

Why you're lookin' like that
I'm burning like fire
I wanna be higher
Just let me know
Why you're lookin' like that
You're driving me crazy
You're lookin' amazïng